Neljä asiaa, jotka olen oppinut etätöissä sri lankalla

Mä oon ollut reissumimmi niin kauan kun mä muistan.

Neljävuotiaana mä ilmoitin äidilleni, että isona en sitten aio enää asua Suomessa. 17-vuotiaana mä asuin vaihto-oppilaana Saksassa ja myöhemmin Briteissä yli seitsemän vuotta. Mä oon reppureissannut ympäri Aasiaa ja Etelä-Amerikkaa ja käynyt Etelämannerta lukuunottamatta kaikissa maanosissa.

Joten totta kai mä päädyin Suomeen muutettuani ja yrityksen perustettuani haaveilemaan siitä, että mä voisin pyörittää mun yritystä ajoittain myös ulkomailta käsin. Ja nyt, Sri Lankalla, mun eka kokeilu etätöissä palmun alta. 

Tää on juttu, josta moni haaveilee, mutta harvempi toteuttaa. Instassa reissuelämä saattaa näyttää aivan täydelliseltä, mutta totta kai tähän on liittynyt sekä ylä- että alamäkiä.

Nyt avaan, mitä oon oppinut ja ajatellut näiden viikkojen aikana.


1. kilttiä tyttöä vaivaa syyllisyys

Mä oon kantanut mukanani tosi raskasta syyllisyyttä.

Reissun alussa syyllisyys ahdisti välillä niin, että mun oli vaikea hengittää. Mä ajattelin, että mulle varmasti tapahtuu jotain aivan kauheeta, koska mä oon näin itsekkäästi lähtenyt matkaan koronasta ja lähipiirin kevyestä vastustuksesta huolimatta.

Syyllisyys kalvoi myös, kun tykitin instaan upeita kuvia auringonlaskuista ja coworking-elämästä palmun alla: “Mitä tästä nyt oikein ajatellaan, että mä teen tällasta, eikö mun muka pitäisi kärsiä ja kärvistellä Suomen talvessa ja olla tyytyväinen siihen mitä annetaan, eikä huikennella tälleen?!”

Mutta mitä enemmän mietin asiaa, sitä varmempi olen siitä, että syyllisyys seuraa Kilttiä Tyttöä aina silloin kun päättää repäistä ja mennä odotuksia vastaan. Silloin, kun kehtaa hittovie NAUTTIA ELÄMÄSTÄ vaikka Suomessa on talvi ja maailmassa pandemia.

Ja mitä odotuksia vastaan meneminen oikeasti on? Sehän on sitä, että toteuttaa itseään ja laittaa itsensä etusijalle, välittämättä siitä mitä muut siitä ajattelee. Onneksi mä oon onnistunut päästämään syyllisyydentunteesta irti – se iskee vieläkin silloin tällöin, mutta nyt tiedän että mulla on lupa ja oikeus tehdä mun elämästä just sellaista kun on mulle hyvä.



2. alkuperäistä suunnitelmaa saa muuttaa

Olin haaveillut Verse Collectivessa työskentelystä siitä lähtien, kun kävin Sri Lankalla alkuvuodesta 2020 ja löysin tämän paikan. Haave syntyi siinä hetkessä, eikä jättänyt rauhaan.

Tälle reissulle varasin huoneen kolmeksi viikoksi, koska tiesin, että tulen viihtymään. Ja kun vihdoin saavuin, tajusin että huoneet onkin tosi pikkuruisia, niissä ei ollut oikeastaan mitään yksityisyyttä tai äänieristystä, eikä koko paikassa ollut oikein mitään paikkaa chillata – vaihtoehdot oli tehdä töitä tai nukkua, ja se tuntui vähän ankealta.

En viihtynytkään.

Olin haaveillut tästä paikasta melkein kaksi vuotta, ja nyt en tykännytkään olla täällä?! Mulle tuli jotenkin tosi idioottimainen olo. Että tästä mä oon haaveillut ja puhunut ja intoillut, ja nyt kehtaan sitten valittaa että en viihdy.

Ratkaisu löytyi, kun keksin että yhtälailla kun Suomessakin käyn töissä työhuoneella ja asun kotona, voin tehdä niin myös täällä: muutin guesthouseen 10-minuutin kävelymatkan päähän ja käyn Versessä töissä. Ja aiettä tää ratkaisu toimii hyvin! On ihanaa, että mulla on supercool työpaikka, mutta myös erillinen kotipesä, jossa voin olla ihan omassa rauhassani.



3. Jos työmotivaatio on hukassa Suomessa, se voi olla hukassa myös palmun alla

Mä oon puhunut jonkun verran siitä, että mulla on ollut vaikea suhde työntekoon viimekuukausien aikana. Mä kävin läpi tosi vaikean eron viime vuonna, ja sen seurauksena päädyin palamaan loppuun – en enää yksinkertaisesti jaksanut tehdä töitä.

Ehkä vähän lapsellisesti olin ajatellut, että kun p*skan vuosi 2021 vaihtuu vuodeksi 2022 niin kaikki onkin yhtäkkiä hyvin ja työmotivaatio löytyy kuin itsestään.

Mutta ylläri ylläri, niin ei käynyt.

Tuntui tosi vaikeelta tarttua kiinni yhtään mihinkään. Ajattelin, että ehkä mut onkin luotu lomailemaan tropiikissa, ei tekemään töitä. Että tää kokeilu on epäonnistunut. Että mä oon epäonnistunut.

Kunnes jotain naksahti noin viikon tuskailtuani. Sain asumiskuviot kondikseen ja löysin huipun markkinoinnin coachin, jonka kanssa pääsin sparraamaan ratkaisuja solmukohtiin. Löysin kivoja, omanhenkisiä ihmisiä etätyöläisten yhteisöstä, joten vapaa-ajastakin tuli rikkaampaa.

Hommat alkoi sujua. Kuukausitolkulla kadoksissa ollut työmotivaatio löytyi. Mä oon ollut inspiroituneempi kuin aikoihin.

Joka ikinen päivä mä oon innoissani jokaisesta pienestä ja isommasta työtehtävästä. Tää on ehkä itsestäänselvyys, mutta ei kuitenkaan oo: Laskujen maksaminen, asiakassähköposteihin vastaaminen, blogipostausten kirjoittaminen ja tietenkin niiden isojen linjojen suunnittelu tuntuu hurjan kivalta kun ne saa tehdä bikinitoppi ja sortsit päällä, kookosvesi kourassa. 



4. Reissuelämä sopii mulle

Mä en oo muuttunut. Mä oon ollut reissumimmi niin kauan kuin mä muistan. Mun lento kotiin on 2 viikon päästä ja mä haaveilen jo nyt uuden coworking-tilaisuuden keksimisestä (Costa Rica, Etelä-Afrikka, tai ehkä Meksikon länsirannikko? Tai kenties Portugali?)

Mä oon oikeesti, vihdoin, ilokseni, tosi tosi onnellinen täällä. Kaikki mitä mä tarviin mahtuu rinkkaan, auringonlasku värjää joka päivä taivaan vaaleenpunaiseksi ja mä oon oppinut surffaamaan vähän paremmin.

Silläkin uhalla, että kuulostan naiivilta ja hölmöltä, mä uskon että mut on luotu matkustamaan. Ja mä oon rakentanut itselleni yrityksen, joka mahdollistaa sen, että mä voin lähteä talvea karkuun. Ja tällä hetkellä mä oon ihan hiton ylpee ja onnellinen siitä.

Siitä, että mä en mene odotuksien mukaan, vaan sen mukaan mikä on mulle oikein. Joten tätä mä haluan jatkossa lisää: Oman mielen mukaan tekemistä, menemistä ja elämistä. Omannäköistä yrittäjyyttä. Seikkailuja ja reissuelämää, läppäri messissä.

 

Edellinen
Edellinen

Voiko aloitteleva pienyrittäjä saada asuntolainan?